Hetkeä myöhemmin astelimme lavalle ja iloksemme saimme huomata että rytmiteltta oli ääriäänmyöten täynnä super innokasta kuuntelijakuntaamme. Kun ensimmäinen biisi jyrähti, tuli saman tien pupu pöksyyn. Lavan eteen kun ei kuulunut rummuista muutakuin basari täysiä, joten hiukan hankala oli aluksi hahmottaa missä nyt mentiin. No alku säikähdyksestä eroon päästyäni, biisi sujui aivan normaalisti. Toisen biisin aikana meinasin kyllä saada laakin kun ekaa kertaa töräytin mikkiin taustalauluja. Avattua suuni, ei lavalla kuulunut yhtään mitään muuta. Ei voinut kuin toivoa että lavamiksaaja huomaisi tilanteen ja että muut kuulisivat edes hiukan villen soittamaa rytmiä. No lavamiksaaja ei hoitanut tonttiaan ja mun taustalaulut tuli sivumonitorista kokokeikan (huomautuksista riippumatta) niin kovaa että meinas pää räjähtää, mutta ankara treenaus johti nyt siihen että joka jätkä olisi voinut soittaa keikan vaikka kuurona.

Pallinkarvat nousi pystyyn viimeistään silloin kun koko teltta alkoi ensimmäisen kerran huutaa ”hei, hei” huutoja suljetut ajatukset aikana. Tälläistä menoa kehtaa näyttää varmasti dvd:ltä ja fiilikset alkoi nousta itsellä sen verran ettei loppukeikasta muista enää muutakuin että tukka lensi ja oli helvetin hauskaa. Välillä kävimme sanomassa toisillemme lavan takana ”vittu mikä meininki” ja palasimme takaisin vetämään encoren.

Matti Nykänen viidestoista vasemmalta.